HJB / 8.4.2014
Hesarissa oli luettelo Suomen suurimmista mokista. Ei
mainittu tienpitoa. Ehkä ei ollut syytäkään, vaikka kyllähän mekin niitä
virheitä tehtiin. Aina ne eivät kuitenkaan olleet meidän syytä. Muutama iso
hanke rakennettiin liian aikaisin. Liikennemäärät eivät olleet kovin suuria.
Nykyisillä liikennemäärillä ja periaatteilla niitä teitä ei vieläkään
rakennettaisi. Mutta pitihän poliitikkojen ajella kotiin komeasti.
Olivatko sitten työllisyystyöt suuri virhe? Paljon niillä
toteutettiin ihan järkeviä kohteita, mutta oli siellä joukossa sitten
liikenteellisesti aika huonojakin hankkeita. Työllisyystöiden kohdentamisessa
oli yksi tärkeimmistä kriteereistä kunnan työllisyysprosentti. Sitten etsittiin
vasta sopivaa työmaata. Kyllähän siellä työmaalla työllistettiinkin, mutta aika
vähän työttömiä, koska työt tehtiin koneilla eikä lapiolla enää 1970-luvulla.
Mutta työmaan tulo kuntaan tiesi paikkakunnalle tuloja ja siten katkaisi
syntyvää kierrettä. Jos tietöitä ei olisi tehty, niin olisiko syntynyt rauhattomuutta?
Vai olisiko kunnat ajatuneet tilanteeseen, jossa kuntarakenneuudistus olisi
ollut pakko tehdä jo 30 vuotta sitten? Kyllä me tiepuolella näitä asioita
mietittiin, mutta ei kantti riittänyt nousta kunnon vastarintaan. Olisihan
siinä varmaan valtio säästänyt ja paljon.
Noissa suurissa mokissa oli yksi yhteinen piirre. Kaikissa
oli käytetty rahaa johonkin, joka sitten osoittautui virheratkaisuksi Ja rahat
meni. Joukossa ei ollut yhtään mokaa, jossa rahaa jätettiin käyttämättä. Niitä
on varmaan yhtä paljon ja yhtä isoja.
Öljykriisin jälkeen hallitus antoi ohjeet, että tienpidossa
pitää keskittyä liikenneturvallisuuteen ja lopettaa rakentaminen kokonaan.
Eihän se ihan niin mennyt, mutta inflaatio oli jopa 25 % vuodessa (bitumin ja
tieöljynhinta), joten rahojen reaaliarvo aleni nopeasti. Tehtiin sitten
vähemmän ja yritettiin kehittää menetelmiä, joilla selvittäisiin vähemmällä
rahalla. Yksi merkittävä keksintö oli urapaikkaus. Taisi kehittäjänä olla
Uudenmaan piirin asfalttiasema? Pian sitä yrittivät muutkin. Erityisesti on
mieleen jäänyt valtatie 3:n urapaikkaukset, jotka menivät pieleen. Massaa
käytettiin ehkä liikaa ja liian hienoa. Seurauksena olivat paikat, jotka olivat
muusta päällysteestä koholla ja liukkaitta, etenkin sateella. Kuolemaan
johtaneita onnettomuuksia tapahtui useita, Moottoripyöräilijöitä taisi kuolla
kolme.
Lehdistön kirjoitteluun heräsi hallituskin. Pääministeri
Sorsa oli hallituksen istunnossa tiukannut, miten tähän on tultu? Oli kai
liikenneministeri vastannut, että rahan puutteessa ja heittänyt pallon
valtiovarainministerille. Hän taas oli tokaissut, että tienpitoon on annettu se,
mitä on pyydetty. Tämä tokaisu kävi ns. kunnian päälle. Eihän se ihan väärä
tokaisu ollut, mutta kun TVH teki ohjelmansa annettuihin rahoituskehyksiin,
niin oli väärin syyttää meitä. Toki olimme joka käänteessä valittaneet rahan
vähyyttä, mutta budjettiesityksissä lähdettiin siitä, että jos karsittava on,
niin meillä siihen on paras asiantuntemus. Emme halunneet, että ainakaan VM
karsii budjetista puolet pois. Muut virastot taisivat tehdä aina ylimitoitetut
budjettiesitykset?
Minähän siitä aloin tekemään selvitystä. Pystyin
osoittamaan, että noin 20 vuoteen emme olleet tehneet yhtään budjettiesitystä,
josta VM ei olisi karsinut ainakin yhtä miljoonaa. Niinpä lopetin muistioni kysymykseen:
”Olisiko meidän pitänyt tehdä huuhaa budjetteja, joista VM olisi sitten voinut
karsia enemmän? Ja ei kun jakoon. Lehdistölle en lähettänyt, koska tiesin, että
julkisuudella ei saa aikaan kuin suuren riidan.
Tilannehan johti sitten melko suureen rahoituksen
lisäämiseen. Lisärahat käytettiin erityisesti päällysteiden uusimiseen. Noin
viidessä vuodessa saatiin päällysteet kohtuulliseen kuntoon, nykymittareilla
jopa loistavaan kuntoon.
Nyt on tilanne vähän samantyyppinen kuin öljykriisin
jälkeen. Toimintaa supistetaan, kun ei ole rahaa. Varmaan tehdään samanlaisia
virheitäkin. Eikö 1970-luvulla inflaatio lisännyt valtion verotuloja niin, että
rahaa oli vaikka mihin? Tosin sitä ei käytetty tienpitoon, vaan kaikkeen muuhun.
Viennin kilpailukyky hoidettiin sitten devalvaatioilla. Säästäjät maksoivat
viulut.
Eli kun nyt supistetaan taas rajusti toimintaa, niin
veikkaan, että vuosikymmenen lopulla joku pääministeri esittää taas tuon Kalevi
Sorsan kysymyksen. Eli se mitä opitaan, se myös unohtuu, kun sukupolvi vaihtuu.
HJB / 10.4.2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti