HJB MUISTELEE 60 / TYÖOHJELMA 1

HJB / 2.2.2012

Sodan jälkeen oli tietöiden - nimenomaan investointien -  pääperuste työttömien työllistäminen. Etelän töissä käytettiin isoja siirtotyömaita ja pohjoisessa ja idässä oli tärkeää saada työt hajautettua mahdollisimman moneen kuntaan. Oli tärkeää, että ihmiset saivat töitä, eivätkä lähteneet juurettomina liikkeelle. Tienpidon tarpeet tulivat vasta toisena tai kolmantena perusteena. Toiseksi perusteeksi voisi valita aluepolitiikan. Oman kunnan ja vaalipiirin hankkeet olivat erittäin tärkeitä. Esimerkiksi 1950-luvun lopulla noin puolet tieinvestoinneista kohdistui Turun tiepiirin alueelle. Sanottiin syynä olleen kolmen K:n ryhmä eli Kekkonen, Korsimo, Kleemola. Näistä Korsimo oli Varsinais-Suomesta. Kleemola oli Keski-Pohjanmaalta ja UKK:n tuntevat kaikki.

Siirtotyömaat olivat isoja. Ehkä olen joskus aikaisemmin jo muistellut, miten ETP kertoi asioiden junailuista. Turkuun oli perjantaiaamuna soitettu, että Oulussa on pakattu 2000 miestä junaan ja he ovat tulossa töihin Turun seudulle. Piirin tehtäväksi jäi hankkia kaikille majoitus sunnuntai-illaksi, etsiä kaikille työt ja hakea maanantaina rahat Helsingistä. Myöhemmin kuulin samasta asiasta Pentti Jortikalta, joka oli silloin Turun materiaaliyksikössä saanut tehtäväkseen hankkia 2000 patjapussia ja niihin kuivahkot oljet viikon vaihteen aikana. Työtoveri oli soitellut kaikki nuorisoseurat ja seurakuntakodit saadakseen majoitustilat varattua. Rahoja Helsingistä lähti hakemaan L.O. Vuorinen. Hommat hoituivat ja kaikille löytyi majoitus ja pehmeähkö peti.

Tiemäärärahat olivat valtion työmäärärahoja. Niiden toimeenpanopäätös tehtiin työohjelmassa, jonka teosta vastasi ensin Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö ja vuoden 1970 jakautumisen jälkeen työministeriö. Termeistä sen verran, että työohjelmanimitystä käytettiin ao ministeriön rahoilla toteutettavasta ohjelmasta ja Työministeriön työllissyysrahoilla toteutettavasta käytettiin nimtystä työllissyystyöohjelma. Lisäbudjeteilla rahoitetut ohjelmat saivat etuliitteen lisä-. Työohjelman tekoon pääsin mukaan heti ohjelmointijaoston perustamisen jälkeen eli noin vuonna 1971. Muistan ensimmäisen tapaamisen työministeriön kanssa olleen ns. RAKE:n talossa Bulevardilla, jossa työvoima-osasto silloin sijaitsi. Ensinmäinen neuvottelu pidettiin kattoterassilla lämpimässä kevätsäässä ja meitä oli neljä, TVM:stä rakennusneuvos Kauko Koskimäki (MPR:n eno), TVH:sta EVK, Jarmo Ikonen ja minä. Olin siinä tapaamisessa pelkkä kuuntelija.

Tiestössä minun roolini oli vahtia ”tiepolitiikkaa” eli katsoa, että työohjelmassa, lähinnä lisätyöohjelmissa noudatetaan myös TPO:ta. Käytänössä erityisesti poliitikot ja ja piirit laskivat, että jos vain saa hankkeelle sen ensimmäisen markan, niin kyllä loput tulee perässä. Tosin se johti aina välillä hankkeiden keskeytymiseen, mutta se ei silloin ollut niin tärkeää.  Muistelen vielä 1980-luvulla kuulleeni kansliapäällikkötasolta lauseen, että laitetaan puomit tielle ja jatketaan sitten, kun rahaa on. Taloudellinen toteuttaminen ei ollut pääasia. Minä en sitä pystynyt muuttamaan, vaikka aina joskus yritinkin. Toisaalta kuitenkin vaadittiin hankkeiden taloudellisuudesta laskelmia.

Toinen neuvottelu taisi olla VM:ssä. Sain iltapäivällä käskyn mennä VM:ään seuraavana aamuna kello 8, jossa päätetään lisätyöohjelmasta. Lauttasaaren bussit olivat silloin täysiä ja kulkivat Lapinlahden sillan kautta, koska Lauttasaaren silta oli rakenteilla. Totta kai jäin ruuhkaan ja myöhästyin noin 5 minuuttia. Anteeksipyydellen menin neuvotteluhuoneeseen ja yllätyin, kun pöydän päässä istuikin itse budjettipäällikkö Juhani Korpela. Se oli meidän ensi tapaaminen. Kokouksesta muistan yhden hankkeen, jonka tiesin olevan erään uuden ministerin anopin kotitie. Korpela kysyi hankkeen taloudellista kannattavuutta, joka oli miinusmerkkinen. En minä sitä voinut sanoa, koska olin saanut ohjeen, että hanke pitää toteuttaa. Niinpä selittelin tien olevan sen verran huonossa kunnnossa, että sitä eivät voi raskaat ajoneuvot käyttää lainkaan. Se on erityisesti tarpeen yhden tehtaan raaka-ainekulujetuksille. Lisäksi meidän taloudelliset laskelmat eivät ottaneet huomioon tien kantavuuden puutteita. Hanke on siis tarpeellinen, vaikka kannattavuutta ei ole todettu. Hanke sai rahat ja toteutettiin. Tästä jäi minulle se käsitys, että uudelle ministerille on tärkeintä näyttää anopille, että nyt vävyllä on valtaa. Myöhemmin näitä ”anopin teitä” oli muutama lisää, tosin eri ministereiltä. Vaikutti siltä, että yksi hanke riitti vallan osoittamiseen.

Tiehankkeet olivat muutenkin tärkeitä poliitikoille. Ne taisivat olla lähes ainoita tapoja ohjata valtion rahaa kotiseudulle. Siksi aina vaalien lähestyessä hankkeita esitetiin lisää. EVK kertoi yhdestä tapauksesta, jossa yhden kauden kansanedustaja oli tullut valittamaan, että isä oli päässyt eduskuntaan yhdellä tiehankkeella neljä kertaa ja hän kerran. Nyt TVH meni ja paransi tien. ”Millä minä nyt pääsen?” Tosin muistan tapauksen, jossa kansanedustaja menetteli toisin päin. Muutama kuukausi ennen vaaleja hän kysyi, mitä hankkeita hänen vaalipiirissään alkaa seuraavan puolen vuoden aikana. Hän sai listan ajoituksineen. Vähän myöhemmin alkoi lehdessä olla isoja otsikoita, että hän ajaa juuri näitä hankkeita. Kun hankkeet ennen vaaleja alkoivat, ne voitiin katsoa hänen aikaansaamiksi. Hän pääsi eduskuntaan ja myöhemmin aina ministeriksi asti.

Roolini mukaisesti minä toimin myös ”jarrumiehenä”. Minusta ei ollut hyvä aloittaa hankkeita, jos jatkorahoitusta ei turvattu. Siksi varsin usein jouduin sanomaan, että ei voida aloittaa, koska hankkeita on jo niin paljon kesken, että ensi vuoden rahat eivät riitä kaikille. Tällainen tapaus syntyi kerran, kun olimme THnen ja minä käymässä eräässä piirissä ja kuulimmme piirin esittävän muutamaa hanketta lisätöllisyysohjelmaan, vaikka seuraavan vuoden rahat eivät riitä kuin osalle jo aloitetuista hankkeista. Kuulimme myös pääjohtajamme Martti Niskalan vierailevan seuraavalla viikolla piirissä. Oli kai THsen aloite, että tehdään pääjohtajalle muistio piirin rahoitustilanteesta. Minä sen kirjoitin. Pääjohtajan käynnin jälkeen saimme tiukkaa palautetta suoraan Niskalalta, että pääjohtajaa eivät nappulat ohjaile. Syntyi käsite ”nappulaliiga”. Hanke sai rahansa ja se toteutettiin. Tosin epätaloudellisti ja muutamaan kertaan välillä keskeyttäen. Myöhemmin näitä muistioita alettiin pyydellä säännöllisesti ennen vierailua piirissä. Niskala ei niitä tainnut pyytää? Kaipa ne sitten kuitenkin ymmärrettiin tarpellisiksi.

Kun hankkeita alettiin toteuttaa em. tavalla ilman tietoa ja vastuuta jatkorahoituksesta ja kun tavoitteena oli saada muutama työpaikka joka kuntaan, johti se epätaloudelliseen toteuttamiseen. Muistan moneen kertaan kysyneeni, mitä järkeä on toteuttaa hankkeita alle 10 henkilön vahvuudella, koska silloin työmaalla ei ole kuin vastaava mestari, kohdemestari, toimistosihteeri, siivooja , pihamies, ylösottaja sekä varsinaista työtä tekemässä kuormaaja, kuorma-auto, karhu ja jyrä. Eli yleiskulut olivat valtavat ja työ tehotonta. Työohjelmassahan päätettiin, montako henkilöä milläkin työmaalla sai tai piti olla. Tätä valvottiin joka kuukausi annetuilla työvoimailmoituksilla. Tosin työmaat kiersivät tätä siten, että sanoivat kaikki koneet irti laskentapäivän ajaksi eli työt keskeytettiin yhdeksi päiväksi. Näin pysyttiin annetuissa työvoima raameissa.

HJB / 27.2.2012